Kirjoista, lukemisesta

Aluksi tunnustus: opin lukemaan koulussa, siis 7-vuotiaana ekaluokkalaisena. Vaikka taisin olla yksinäinen lapsi, ei mieleeni jostain syystä tullut opetella ominpäin lukemaan. En myöskään muista, että minulle olisi lapsena luettu, vaikka vanhempani itse lukivat paljon. Eipä 70-luvulla muutenkaan aikuiset puuhastelleet lastensa kanssa, ainakaan meidän lähipiireissä. Omat leikit sai ja piti keksiä itse, joten viihdyin lähinnä ulkona leikkimässä ja seikkailemassa. Sekin oli silloin sallittua...

Opin lukemaan nopeasti, ja muiden ekaluokkalaisten vielä taistellessa tavaamisen kanssa sain istua luokkahuoneen takaseinällä olleen kirjahyllyn vieressä ja lueskella mitä halusin. Ja minähän halusin. Ensin syvennyin tietysti Aku Ankkoihin, joita tekstejä ymmärtämättä olin "lukenut" jo monta vuotta. Ahmin Jaakko sarviherrat, Onnelit ja Annelit, Pepit ja Chitty Chitty Bang Bangit. Kun siirryin pienen kyläkoulun yläluokkaan, siirryin samalla istumaan myös kylän kirjastoon. Oli helppo valita kirjaston kirjoja kotiin lainattaviksi, kun samoja kirjanselkämyksiä olin tuijotellut koulutuntien ajan haaveillen pääseväni lukemaan jotain muuta kuin kansalaistaidon oppikirjaa. Siinä vaiheessa upposi miltei mikä tahansa  - romanttinen kirjallisuus, seikkailukirjat, lännenromaanit: Enid Blyton, Zane Grey, Sergeanna Golon, Kaari Utrio jne.

Teininä koin samaa elämäntuskaa kuin muutkin nuoret  - Sieppari ruispellossa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Me kolme ja jengi vaihtuivat Dostojevskiin ja Greeneen lukiossa. Koulu- ja sittemmin opiskelukirjoja luin vain jos oli ihan pakko, sillä mieluummin pakenin todellisuutta kaunokirjallisuuteen. Yliopistossa kehitin pikalukutekniikan, joka toisinaan vieläkin aiheuttaa tilanteita, että huomaan silmäilleeni romaanista puolet syventymättä tekstiin juurikaan.  Ei kovin suositeltava romaanien lukumetodi!

Aikuisena olen yhä keskivahvan lukuaddiktion kourissa. Iltaisin en voi harkitakaan makuuasentoon siirtymistä ilman kirjaa. En tee yhtään matkaa tai vaellusta ilman lukemista, ja matkoilta mukaan tarttuu usein vielä uusiakin kirjoja. Alennusmyynneissä en sorru vaatteisiin tai kosmetiikkaan, vaan kirjoihin. Vaikka käytän kirjastoa ja pyrin ajoittain eroon edes osasta ostamistani kirjoista, kirjahyllyni on kroonisesti liian täynnä (on mullakin sentään kirjahyllyssä YKSI valokuva...).

PS. Eikä mua oikeastaan edes hävetä olla lukuriippuvainen.

Metsässä

Onhan se vähän merkillistä, että blogini nimi viittaa metsässä oleiluun, mutta yhtäkään metsäaiheista juttua tänne ei ole ilmestynyt. Mutta miten sitä nyt niistä itsestäänselvyyksistä muistaisi kirjoitella?

Käyn metsässä melkein joka päivä - jos en muuten, niin ainakin aamulla juoksemassa. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että muutaman sadan metrin päässä kotiovelta olen jo metsässä - lähden miltei mihin suuntaan tahansa. Niinpä metsäänmeno ei vaadi mitään erityistoimia, ennakkovalmisteluja, autolla ajoa tai suunnittelua. Senkun vain menen.

Nuoruudessani olin monta kesää ja yhden talvenkin metsätöissä. Totuin liikkumaan metsässä yksin, enkä koskaan tullut edes ajatelleeksi, että metsässä voisi olla jotain pelottavaa tai pelättävää. Siis itse metsässä tai siellä liikkuvissa eläimissä. Metsässähän nimenomaan on turvassa, piilossa pahalta maailmalta. Ehkä siksi en vaeltaessakaan halua kulkea päivätolkulla avotunturissa, kuten moni muu, joka haluaa nähdä mahdollisimman kauas. Kaipaan metsän suojaan, kuuntelemaan kuusten huminaa tai lehtipuiden havinaa.

Parempaa kuin pizzeriassa

Meillä on nyt puoli vuotta syöty parempaa perjantaipizzaa kuin saa keskivertosuomalaispizzeriasta. Kiitos siitä ei sinänsä kuulu minulle, mä vaan noudatan kerrankin orjallisesti ohjetta. Jouni Toivasen ohje oli Glorian ruoka ja viini -lehdessä keväällä, ja sen taika piilee 16 tunnin leipomisajassa. Pohja ei siis sovi ex tempore -ihmisille, vaan vaatii pientä etukäteissuunnittelua.

Olen toki ennenkin kokeillut jääkaapissa yön yli nostatettavia leivonnaisia, mutta tässä ohjeessa jääkaapissa seisotettu esitaikina yhdistetään pizzapäivänä varsinaiseen taikinaan. Tuntui aluksi turhalta vaivannäöltä ja kikkailulta, mutta ensimmäisen leivontakerran jälkeen en enää muunlaista pizzaa ole leiponutkaan. Ehkä jossain vaiheessa tulee ikävä vanhaa tuttua paksupohjaista pannupizzaa, mutta siihen asti mennään tällä ohjeella, jonka olen puolittanut alkuperäisestä. Tästä tulee uunipellin kokoinen pizza, riittää just kahdelle pieniruokaiselle tai alkupalat syöneelle.

Täydellinen pizza

Juuritaikina
1/2 dl kylmää vettä
3 g tuorehiivaa
1 dl pizzajauhoja
1/4 tl suolaa
1/4 tl sokeria
Liuota hiiva kylmään veteen ja lisää jauhot. Vaivaa (koneella) 5 min. Anna taikinan levätä tunti ennen kuin lisäät suolan ja sokerin. Vaivaa taikinaa vielä 5 minuuttia ennen kuin laitat sen jääkaappiin 12 tunniksi.

Taikina
1 dl haaleaa vettä
9 g tuorehiivaa
2 1/2 dl pizzajauhoja
1/2 tl suolaa
Tee taikina jälleen ilman suolaa, vaivaa 5 minuuttia ja nostata vajaa tunti. Tätä nostatusta olen joskus vähän lyhentänyt, jos en jaksa odottaa... Lisää suola ja jääkaapissa ollut juuritaikina, vaivaa jälleen perusteellisesti, kohota huoneenlämmössä 1,5 - 2 h.

Laita uuni kuumenemaan täysille (meillä 250 astetta). Laita pizzakivi tai uunipelti uuniin kuumenemaan. Läpyttele, pyörittele tai kaulitse taikina ja nosta leivinpaperille. Tässä vaiheessa olen hylännyt Toivasen ohjeen ja sooloillut tomaatin suhteen. Käytän Muttin 210 gramman tomaattisäilykettä kypsentämättömänä, sekoitan vaan siihen suolaa, sokeria ja mustapippuria ja levitän pizzapohjalle. Päälle paketillinen puhvelimozzarellaa ja haluttuja päällysteitä äärimmäisen maltillinen määrä (meillä yleensä sieniä tai ohuenohuita salamisiivuja). Paista uunissa lämpötilasta ja tehosta riippuen 5 - 8 minuuttia. Heittele valmiin pizzan päälle basilikaa, rucolaa, pinaattia tai ei mitään. Syö.

Valmiista pizzasta en ole vielä kertaakaan ehtinyt saada valokuvaa. Että niin hyvää.

Sunny Lisbon on my mind

Kun syksy alkaa olla konkreettisesti muutakin kuin oma, lievästi ahdistunut mielentila, on syytä kaivaa esiin kesäiset valokuvat, jotta voi haaveilla tulevista aurinkoisista päivistä. Mun kesäni alkoi tänä vuonna jo huhtikuussa, kun otin vähän etumatkaa Lissabonissa viiden päivän ajan.

Kuten aina yksin reissatessani, käytin etukäteissuunnitteluun (vielä tavallistakin enemmän) aikaa. Tosin tavoistani oitis poiketen olin varannut menomatkaksi lennon, joka saapui perille keskellä yötä. Niinpä hotellin tärkein valintakriteeri oli, että sinne pääsee lentokentältä julkisilla kulkuvälineillä (tässä tapauksessa metrolla) ilman pitkiä etsiskelykierroksia pimeillä sivukujilla. Olen jo kauan sitten ohittanut bailaaja-reppureissaajavaiheen, joten hostel rautatieaseman lähellä ei enää ole vaihtoehto - sensijaan etsin hotelleja, joista uskaltaa aamukuuden jälkeen lähteä juoksulenkille. Enhän mä aina ja joka aamu kykene reissulla juoksemaan, mutta ainakin säilyy se mahdollisuus... Olin varsin tyytyväinen valintaani, vaikka jossakussa muussa olisi respan seinällä roikkunut arabian (?) kielinen kirjailtu tekstiiliteos saattanut herättää epäilyksiä. Tripadvisorissa joku närkästynyt matkaaja oli valittanut "muslimihotellista, jossa ei tarjoilla alkoholia", mutta uskoin pärjääväni ilman viinaa ne hetket, jotka hotellissa viettäisin.

Yksinmatkustamisessa on omat huonot ja hyvät puolensa - monessa maassa etenkin yksin syöminen voi aiheuttaa ahdistusta ja myös ihmettelyä. Vaikeinta kuitenkin yleensä on, kun ei voi jakaa kokemaansa heti jonkun muun kanssa - eikä instragram ole tähän mikään ratkaisu! Toisaalta yksin tuntuu ehtivän viidessä päivässä tehdä paljon enemmän, kaikkea paitsi sitä jakamista ja puhumista. Kävelin Lissabonissa kymmeniä kilometrejä rinteitä ylös ja alas, join noin sata litraa ihananissa kioskeissa myytävää ihanaa kahvia, hipelöin ja kuvasin kauniita kaakeleita, palloilin puoli päivää Cascaisin turistirannoilla. Niin ja juoksinkin kolmena aamuna eikä pelottanut yhtään!

Kesä-syksy-talviruoat

Syyskuussa on vaikea hyväksyä tosiasia, että useimmiten pihalla ei enää tarkenisi syödä. Sitkeästi haluan leikkiä kesää mahdollisimman pitkään, vaikka se tarkottaisi sunnuntaiaamiaista kevytuntuvatakissa tai kovin nopeasti vetäistyä grilliateriaa. Muut, fiksummat kesässä roikkujat grillaavat ruoat ulkona ja nauttivat ne sisätiloissa, mutta meidän perhe teki lauantaina päinvastoin: ruoat valmistettiin sisällä, mutta syötiin terassilla auringonpaisteessa. Pienenä kompromissina tarjoilut olivat jo osittain syksyisiä tai talvisia. Alkuruokana kesäinen salaatti,  pääruokana alppivuoka, joka on meillä perinteinen talven lohturuoka. Reilusti Appenzelleriä ja viereen pullo tuhtia punkkua, niin johan lakkaa maailma ahdistamasta. Jälkkärinä piirakkaa oman puutarhan omenoista.

Sunnuntaina lähimetsien pikaratsaus, saaliina muutama kanttarelli ja paistinpannullinen suppilovahveroita. Sieniretken jälkeen aurinko paistoi terassille kutsuvasti - ei muuta kuin grilli esiin ja syksyn toiset "nää on varmaan kesän vikat ribsit"...

Filmen om oss

Ei, ei minusta ole yhtään filmiä, onneksi. Sen sijaan Ingrid Bergmanin elämästä on ilmeisesti paljonkin filmimateriaalia. Pakko nähdä.


I am Ingrid

Mustikoita! Mustikoita! Mustikoita!

En ole koskaan ollut sen enempää mies kuin marjanpoimijakaan, mutta tänä vuonna minusta on kaivautunut esiin pieni mustikkahiiri! Eihän Niitä voi olla poimimatta, kun Niitä on kaikkialla. Parin kilometrin kävelymatka ruokakauppaan saattaa nykyään kestää pari tuntia, kun siinä matkalla pitää poimia muutamakin pullea mustikka... Rastaat saa mun puolestani syödä puutarhan matoiset omenanruuput - meillä syödään mustikkapiirakkaa, mustikkarahkaa, mustikkakuorrutettua vuohenjuustoa ja siemaistaan päälle vähän mustikkamaitoa!

Ai niin, syödään meillä joskus puolukoitakin... mutta vain vispipuurona